Rakkaus on kamala asia. Kiinnyt ihmiseen josta tulee sinulle kaikkesi. Pelasin korttini väärin alkujaan. Annoin kaikkeni tähän suhteeseen. Olin ilmeisesti masentunut jo ennen tätä suhdetta, koska mietin ennen suhdetta ulkomaanmatkalla hyppääväni kalliolta. Sitten sain uutta toivoa käytyäni matkalla kirkossa, jossa esitin toiveen elämän parantumisesta ja tuntui että minua kuunnellaan (kiertomatkan seuraava pysäkki olisikin ollut se kallio jolta olin ajatellut hypätä). Viikonpäästä Suomessa tapasinkin exäni.

Kaikki vaan eivät olleet iloisia tästä käänteestä. Silloisiin parhaimpiin ystäviini lukeutunut ystäväni oli muutaman kerran pussaillut baarissa nykyistä exääni ja olivat ystäviä. Mustasukkaisuuksissaan, vaikka oli aluksi antanut suostumuksensa, alkoi sabotoida pienillä teoilla suhdettamme. Loppujen lopuksi hän sai käännettyä osan ystävistäni suhtautumaan minuun hyljeksien. Edelleenkin olen melko yksinäinen. Nykyiset ystäväni ovat lähes kaikki suhteessa ja muutamalla lapsia. He ovat hyviä ihmisiä, mutta bileseuraa heistä ei saa ja on välillä vaikea katsoa sivusta toisten onnea.

Viime syksyn olin onnellinen. Sain taas rakkautta tai ainakin hellyyttä. En ollut enää yksin. Kävimme kaikenlaisissa paikoissa ja hän täytti tyhjiön. Nyt olen menettänyt elämäni tärkeimmän ihmisen. Elämäni tyhjiön täyttäminen oli liian suuri taakka yhdelle ihmiselle kannettavaksi.

Tämä vain lisäykseksi tilanteestani.