Näin viikonloppuisin sitä etenkin miettii mitä ihmettä sitä on tekemässä. Makaan sängyssä ja aurinko yrittää herättää. Laitan vastaan. Pidän silmiä kiinni ja haluaisin vielä nukkua, vaikka unet ovatkin lähinnä painajaisia. On kuuma ja lemmikit vaatii ruokaa. Ystävä pyytää lenkille. Mutta en tahdo herätä tähän maailmaan. Tähän maailmaan jossa olen loppujen lopuksi aina yksin. Maailmaan jossa toivon aina että seuraava päivä olisi parempi. Että se musta kivi häviäisi sisältä ja miettisin vähemmän ja eläisin enemmän.

Päivän mittaan se ahdistus painuu kaiken tekemisen keskellä syrjään. Selvitän askareita toisensa perään kunnes on taas ilta. Sängyssä mietin kuinka sisälläni huutaa lapsi joka ei löydä mistään turvaan. Mihin on hävinneet kaikki onnelliset muistoni. Mihin unelmat. Niissä on aina se varjo mukana.