Eilen ole yksityisellä terapeutilla käynti. Keskusteltiin aluksi siitä kuinka vaikeaksi ja hitaaksi Kelan tukien haku on tehty. Loppu aika menikin itkiessä lapsuuden ja nuoruuden syyllistämistä ja isän sairautta. Kuinka lapsuudesta asti minusta tuntuu että en ole vanhempieni mielestä ollut tarpeeksi hyvä. Kuinka heidän mielestään olen ollut epänormaali ja kuinka minua on syyllistetty hakiessani turvaa peloissani. Kuinka minua ei kehuttu hyvistä puolistani, mutta toisaalta en muista että huonoihinkaan puoliin olisi juuri reagoitu kuin muuta kuin hiljaisella epätyytymättömyydellä. En ole katkera, mutta olen niin eksyksissä.