Lauantai yö. Nousen juoppo-junaan ärtyneenä tietäen kuinka pitkä matka on tiedossa. Laitan MP3 soittimen soimaan ja uppoudun ajatuksiini. Nostan toisen jalan toisen yli kunnes joku pyrkii vastakkaiselle puolelle istumaan ja joudun vastahakoisesti laskemaan jalkani. solakka, kaunis nainen. Pitkät, aaltoilevat hiukset kehystävät kauniita kasvoja. Meikki on hieman kärsinyt illan menossa mutta kenenkä ei olisi. Ajattelen olevani hän tulossa ystävien kanssa juhlimasta, jostain hienosta paikasta. Hänen vaatteensa ja käyttäytymisensä sopisi joukkoon joiden kuvittelen suomenruotsalaisten olevan. Niiden joiden suonissa virtaa vielä hippunen aatelisverta ja joiden pappa betalar. Hän laittaa hiuksensa kiinni ja kaivaa laukustansa vahva raamiset silmälasit. Juuri sellaiset joita käytetään vain luettaessa ja joita kukaan ei jaksaisi kantaa naamallaan varjostamassa koko päivää. Mutta hänen kasvoilleen ne sopivat täydellisesti korostamaan kauneuden lisäksi löytyvää älykkyyttä. Hän muuntuu bisnesnaiseksi ja kaivaa kännykkänsä esiin. Leikin ajatuksella että hän kirjoittaa jo työjuttuja. Eihän hetkeä saa heittää hukkaan. En minäkään, joten suljen silmäni ja torkun. Junan pysähtyessä katson missä olemme. Hänen vasen kasvon puoliskonsa on tuhriintunut maskarasta aina leukaan saakka. Yksinäinen suuri kyynel. Edes kauneimmat meistä eivät ole turvassa surulta. Haluaisin halata häntä. Mutta suljen silmäni ja mietin häntä ja hänen tarinaansa. Hän poistuu ennen minua. Tönäisee lähtiessään ja pyytää anteeksi. Kiirehtii äkkiä ulos.