Aurinko paistaa. Saan istua parvekkeella ja lämmitellä siinä. Mieli on *leppoisa* kiitos lääkkeiden. Tohtorista on tullut toinen jumala joka auttaa. Toisen avusta en ole niin varma. Onko tämä oppimista? Tuleeko joskus päivä kun nämä ajatukset ovat historiaa ja voin hyvin?

Olen sairaslomalla. En vain jaksanut töissä. Toivottavasti nykyiset lääkkeet auttavat. Niitä vaihdettiin taas eilen. Toisaalta nautin kotona olemisesta. Olemista horroksessa. Käpertyen peittoon kun siltä tuntuu. Katsoen Täydellisiä naisia nauhalta. Kuunnellen vatsan murinaa kun pidän sitä nälkäisenä. Tartun asioihin vain kun siltä tuntuu. Välttelen kaikkea epämukavuutta.

Mutta epämukavuus kuuluu elämään, mikä sitä on vain liikaa? Jossain vaiheessa tulee toivottavasti aika kun kykenen töihin. Jolloin siihen ryhtyminen tuntuu vain yhtä epämielluttävältä kuin nyt voileivän voiteleminen.