Ajattelin nyt sitten kertoa että olen lukemassa Erlend Loe kirjaa Muleum. En tiedä voivatko läheisensä menettäneet suhtautua kirjaan yhtä kevyesti kun itse pystyn ja tunnen saavani siitä jonkinlaista lohdutusta. En ole pitkään aikaan lukenut mitään. Tuossa on sopivan lyhyet päiväkirjamerkinnät ja juoneen pääsee heti mukaan.

Muuten ei mitään uutta. Isä pääsee hoitoon ja toivottavasti kaikki menee hyvin. Päivät on täynnä niin pitkälle kun jaksan katsoa, joka on kuukauden päähän ja toisaalta tunti ja päivä kerralla. Menee niin paljon paremmin, että en tiedä mistä purnata tänään terapeutilla vai olisiko välillä hyvä olla hiljaa ja antaa terapeutin esittää kysymykset. Kukaan ei sano olenko sairas ja mitä apua tarvitsen. Kukaan ei laadi hoitosuunnitelmaa eikä edes sano etten tarvitse sitä.  Tänään paistaa aurinko ja tuntuu helpolta, mutta millainen masentuneisuus on normaalia.