Ahdistus vain pahenee. Vappu on tulossa. Taaskaan ei mitään tekemistä. Muutamalla kaverilla on muuta menoa ja jäljelle jää vain lapsellisia perheitä joiden sekaan en viitsi tunkea. Täytyy vain teeskennellä että on tavallinen päivä ja uskotella että varmaan ensi Vappu on parempi vaikkei se koskaan ole ollut.

Mietin vain itseni vahingoittamista. Ikinä en mitään tee mutta tuijotan ranteitani miettien miltä tuntuisi ottaa veitsi käteen ja viiltää kaikki tuska ulos. Mietin itseni lyömistä piiskalla niin että olisin punaisia viiruja täynnä. Hirttämistä vaatehuoneeseen. Koko ajan. Olen niin väsynyt.

Lääkkeiden lisääminen ei ole näköjään auttanut. Kukakohan sitä sitten muuttaisi? Työterveyslääkärille en haluaisi enää mennä. Haluan apua ja nyt. Ja tiedän että en saa nyt enkä ehkä koskaan.

Haluan vain voida hyvin. Lakata tuntemasta kokoajan tuskaa, huonommuutta. Vihaa. Kävin eilen ulkona. Ystävä jätti yksin ennen keikan alkua. Onneksi löytyi tuttu, vaikka voisihan siitä keikasta nauttia yksinkin. Kaveri soitti kun olin jo kotona. Ajattelin olla aluksi vastaamatta, mutta alistuin ja laitoin viestin. Kysymykseen missä olit ei vastattu. Eipä tainnut sekään parantaa tuntemuksia itsestä. Ja juuri hänelle olen kertonut rehellisemmin tuntemuksistani kuin kenellekään exän ja terapeuttien jälkeen. Mutta kai minua saa kohdella ihan miten haluaa.