Olisinko voinut kuvitella eläväni päivää jolloin kykenen elämään ilman exää? Olen niin onnellinen että ne tunteet on menneessä. Kuinka mä huusin kurkku suorana autossani tuskaani. Kerroin exälle että en vain kykene elämään ilman häntä. Kuinka hän katsoo minua säälien ja sanoo että kyllä pystyt, et ole vain kokeillut. Kuinka hän ei tarvitse minua niin kuin minä häntä. Kuinka sydämmeni repeää, mutta jää sykkimään elossa. Miksei tuskaan kuole? Mietin lähdenkö ajamaan ja tapan itseni ajamalla päin kalliota, mutta yritän vain saada hänet taivuteltua. Saada esiin hänestä samaa tuskaa kuin itsessäni. Mutta ei sitä ole. En saa tapettua itseäni.

Sama juna-asemalla useampaan kertaan (kuinka usein seisoinkaan siellä hänen kanssaan tai yksin? Yli kymmenen kertaa). Kuinka usein otin yliannoksen mitä milloinkin pilleriä. Kuinka usein kahasin kuin kaistapää autollani ja yritin kerätä rohkeutta. Se tuntui ainoalta keinolta luopua hänestä.

Mutta minä olen elossa. Minä elän ilman häntä. Minä näen kuinka se ei toiminut. Koen hyvää oloa erilaisista asioista. Ja ennen kaikkea kukaan ei kykene murentamaan minua kuten hän kykeni, joka päivä koska hänellä oli (on?) ote sydänmestäni. Ajattelen että hän on poissa, enkä kykene näkemään häntä enää ehkä koskaan.